01 – Taakse jää
instrumental
02 – Hiiden taival
Kaukana järvein, on kaukana maa
jolla sai karjani laiduntaa
Missä on tilani, missä se maa
Missä on kadonnut määränpää
Oi, miksi lähdinkään...
Miksi soi kello alakulon
hävityksen ja tuhon
Miksi ette sitä kuule
niin kuin minä kuulen
Elämäni malja tyhjenee
mutta se en ole minä joka siitä juo
Mikä on uskonne, mikä sen syy
Ainako vaaditaan, että joku uhrautuu
Löydänkö elämän, löydänkö tien
joka ikonin luota vapauteen vie
Vielä Hiitelään mieli haikaillen
otin ensimmäisen askeleen
Ilman kirpeän
sisääni särvin
Olon pirteän
hukkaan tiellä ikävän
Luulin...
ansainneeni elämäni,
antaneeni omistani
Roihuaa liekki vihan taulan
ja tämän kaunan vielä isken
läpi härkänne kaulan
Sekö on teille hiljentymistä
että taivoon asti palkeet pauhaa
Silläkö haudan rauha taataan
että torni kivinen hurjana huutaa
Sellainenko on teille viisas mies
joka pahuutta näkee siellä missä ei ole
Sellaistako on teille rakkaus
että maailmalta silmänsä sulkee
Elämänne malja tyhjenee
enkä se ole minä joka siitä juo
Pitkin askelin harppoen
varoen mäeltä mäelle
maa allani jo vajoten
hyiseen syliin mereni käyn
03 – Ukkonen
Ammoisen päivän raunioilla
ryömii kansa riutunut
Sen murtuneilla reunahilla
meitä katson ja häpeän
Vainko taivaamme liekki valaisee
meitä täällä kadossa
eksyneiden kurjassa talossa
Vieläkö jaksaa tuo liekkimme nousta
lyödä halki aikojen
ja hirttää harhan paimenen
Synnin peiton alla
karuimmalla kukkulalla
täällä itkette tulevaa
Viimeisellä atrialla
eloanne säälimällä
vain juoksette kohti kuolemaa
Tämäkö muka on
elomme ainohon totuus
Oi, Ukko, ilmojen herra
mahtisi vielä näytä
ja hautaa tuo hengen surma
näiden eksyneiden turma
Jo nousen polviltani
ja tunnen ruumiini
Jo avaan silmäni
ja maistan vereni
Tänne sateeseen aina sieluni palaa
Vain maahan voin koskaan henkeni valaa
04 – Harhan liekki
Edessäni sakeana
vastassa väkevänä
pilven poika petollinen
sumuseinä suurenmoinen
Sisällensä houkuttelee
povehensa vikittelee
loiste aarnihautain yllä
tuo valkea vaimeudessa
Vierii kivet, luisuu alta
on liekki kurja loitommalla
Oikean ja väärän kätkee
verho tumma pahansuopa
Suuntana on aina harmaa
alkaa eksyneen askel painaa
Pimeä jo mieltä vaivaa
Mistä tiedän olenko vainaa?
Ikiunen oveani
kylmä käsi kolkuttavi
Saapi siellä oottaa turhaan
kohtaloani vielä uhmaan
Polultani astun syrjään
poikkean uudestaankin
Maa viettää alas
Tiedättehän...
Mielelläni seuraan
kun harmaa vaihtuu siniseen
tai mustaan
Mahdanko nähdä vieläkään?
Savisessa, hiekkaisessa
rantasessa kivisessä
vanha venho ystäväni...
Peili tuo pirstoutuvi
ranta tuo kaikkoavi
sumu tuo hälvenevi...
Vierestä katseellani
toisaalta tuumillani
juopuneena kuutamosta
tolaltani auringosta
seuraan tätä jumalatonta näytelmää
05 – Kaivatun uni
Yöni hiljaisuus ja raskas huokaus
Enkä voi nukahtaa
Vajosin syvemmälle, hävisin pimeämmälle
ajatukselle kuin koskaan
Katosin kauemmaksi, hajosin pienemmäksi
olevaksi kuin koskaan
Pian kasvosi taas näkisin
Näen ne vaikka väkisin
Lämmin tuuli henkii uskoa tulevaan
ja muistot kaukaiset olevaksi seisomaan
Vaan kun ei toivo olisi ehtinytkään itää
eikä maailman laita voisi paikkaansa pitää
Silmäsi sameat eivät eteenpäin enää näe
Ruumiisi keveä vasten kovaa maata painava
Ihosi tunnoton, kylmä ja kalpea
Kadonnut mielesi Tuonen mustaama
Unohdit laulun, kadotit kaiken naurun
huomassa petojen liian voimakkaiden
Verhotut valheet sisälläs palaa
eikä harha milloinkaan haihtuisi pois
Ei mennyt enää koskaan saa
kaltaistansa seuraajaa
Löydän vielä minäkin kodin kivisen
kun pimeä luokseni hiipii ja häätää minut pois
Yöni hiljaisuus, upottava tyhjyys
En saa nukahtaa
06 – Lehväin varjoon
Sade piiskaa metsän kattoa
Taivo iskee ilmoille loimua
Yhä vielä maistaa voit sen
ilman savun katkuisen
ja muistaa sanat niiden vieraiden:
kuole pois, vihan lapsi
Enää vainko tuo
pohjoinen taivas harmaha
sinulle hymyilee
On pimeässä yksin nyt
lehväin varjossa eksynyt
voimaksi valjasta vihasi
ja voit nähdä kotisi
Läpi ilman kolean tuon
Läpi mielesi synkimmän suon
Kuulet sen mitä sade tahdittaa
ja tuuli johdattaa
Kutsun kaukaisen kaipaavan
takaisin korven suojahan
Ja se vie sinut kokonaan
ei viha kavalan
sitä koskaan ottaa voi pois
07 – Pakanaveri
Ei ole aika menneiden haavoja
vielä kaikissa parantanut
Kantautui siemen valheen alhaisen
Antautui viisaus ikiaikainen
Laskeutui varjo vierahan vihan
saattamaan meidät pimeään
Vaan…
Ei ole aika menneiden paloa
vielä kaikissa sammuttanut
Toiveita iäisyyden juova liian usein unohtaa
kuka on se joka hänen paikkansa Tuonelasta lunastaa
Mihin on kaikki ylpeys
pohjoinen veri
täältä kaikonnut
loppuunko vuotanut
Eikö kukaan enää
juuriamme tunnusta
perintöämme kunnioita
vedä piikkiä lihasta
Kuka voisi näyttää tien takaisin
laulaa säkeet ikiaikaiset
sytyttää valheet palamaan
repiä varjot pimeän
Tuntevatko poltteen, joka sisintäni jäytää
kun taas maa hiljalleen jäätyy
Ja vain tuuli menneille ulvoo
Sille, minkä jätitte taa
08 – Ensilumi
– instrumental –
09 – Ikuiseen iltaan
Hämärä jo laskee verkkojaan
Sen tiedän, en pysty voittamaan
Yö, peto luokseni hiipii
Tänne jään, tähän jään makaamaan
Päättyi päivä paistamasta
Kaikkos valo taivahasta
Viilsi kylmä luihin asti
Lankes routa mielein ylle
Käsissä kuluvan talven
en enää jaksa juosta
Aamussa luvatun toivon
en enää jaksa seistä
Missä lie kulkee tieni nyt
kun on aika hyljännyt
eikä takana enää valo loista
ei edessä, ei missään
Raasta, revi, nahkani luo
Tämä päivä ei lohtua tuo
Yksin saa peloissaan
ahdistustaan teroittaa
iskeä sillä omaan rautaan
saattaa kärsivä hautaan
Päättyi päivä paistamasta
Kaikkos valo taivahasta
Viilsi kylmä luihin asti
Lankes routa mielein ylle
Käsissä kuluvan talven
en enää jaksa juosta
Aamussa luvatun toivon
en enää jaksa seistä
Jos vain joku voisi minutkin johdattaa
päähän päivän yksinäisen viimeisen
Virta, jo vie minut pois
10 – Kuolevan maan kulkija
Ei vahva väärästä kaadu
ei mielensä vähästä kavahda
Heikon oli tuo murheen kieli
teko, turma, elämä nurja
Eksyksissä vailla muutakaan taivallat
tätä kurjaa matkaasi jatkat
etkä halua ymmärtää niitä sanoja
joita veljesi tuolta puolen huutavat
On eläväinkin silmä turta
siitä miten kuoleman tulta
taas poltettiin vailla muuta
ajatusta kuin sokean kulta
Kulkemasi tie kuihtuu pois
Kuulemasi laulu vaipuu unhoon
Muassa ajatustesi virran
velloo henki huomenen
Voisi se kurjuuden päättää
eikä vain toivoa parempaa
Narskuu nietos painosta
raskaan askelen
Tahdissa kalkkeen niin
kolkon ja kaukaisen
Vielä hetken riittää
valoa auringosta
jota ei moni enää
ole näkemässä
Siirtyykö vuoret näin katsellen?
Lakkaako paha lannistuen?
Kulkemasi tie kuihtuu pois
Kuulemasi laulu vaipuu unhoon
Muassa ajatustesi virran
velloo henki huomenen
Kaiken sen jos kuulisit
Kaiken vain jos näkisit
Vierelle ylhäisten astuisit
Yli rajojen kulkisit
Mut on jo mielesi musta
elosi vailla pelastusta
Väsyneenä vielä matkaasi kuljet
väsyneenä matkaasi jota et omaksesi
pysty ikinä tunnustamaan
tällä tiellä kovimmalla jota ei
jälkeesi enää kukaan käy
11 – Muisto
Huudon täyttämän
ilman lopulta terä halkoo
ainaista hiljaisuutta
jälleen turhaan vannoo
Siihen pieneen hetkeen kaikki murtuu
eron loppuun pimeän ja valon
Syliin tihenevän pimeyden
laskee rakkaansa veren
huomaan roudan lujan
vaan ei silti koskaan voisi lähteä
Siihen pieneen hetkeen kaikki murtuu
ristiriitaan murheen ja vihan
Vasten kovaa maata
itkee hetken kuolon siemen
kunnes varjoon viimein kulkee
muttei koskaan voisi lähteä
Minne paeta edes voisi
aina vain pelko tien tunsi
ja kaikki, mikä eteenpäin ajaa
yhä syvempään mielen valaa
Iäisyden ajatus lipuu
Läpi ilon, läpi surun
Hallan huurtamien, elon piiskaamien
silmien liekki hiipuu
Joen virtaan, ikuiseen iltaan
kaikki lopulta vajoaa
Vellovaan pintaan, surun rauhaan
katoaa